Värit levittäytyy kaikkialle, oranssin ja punaisen kaikki eri sävyt. Me katsellaan ensilunta ikkunasta, märkiä pieniä hiutaleita, jotka kiipeilee hetken puiden lehdillä ja sulaa maahan. Kylmyys tuntuu luissa ja ytimissä ja mielessä ja sydämessä. Villasukat ei riitä sinne asti.

Syksy on yhtä ristiriitainen kuin minäkin. Värikäs, rauhallinen, romanttinen, kylmä ja synkistyvä. Kaunis ja kuihtuva. Tämä syksy on vaikea ja mieliala on välillä toivoton, on hetkiä, jolloin en haluaisi nousta sängystä. Sitten on valonpilkahduksia oranssien puiden latvoissa. Muut näkevät minut aina sellaisena.

Nämä hitaat viikonloput tekevät hyvää. Nautin siitä, kun tahti hidastuu. Työsesonki jää taakse. Meinaan helposti suunnitella viikonlopuiksi päiväreissuja johonkin, mutta tarvitsen niihin väljyyttä. Aikaa, joka ei kulu.

Tänään ulkoillessamme pakenin hetkeksi kylmyyttä autotalliin. Oli aika kaivaa talvivaatteita pursuilevat pussukat tallin nurkasta sisälle lämpiämään. Samalla pysähdyin autotallin ehkä ainoan tärkeän laatikon ääreen. Sen ainoan, jonka perään surisin. Musta laatikko täynnä kirjavia kirjoja pinoissa ja limittäin. Mun päiväkirjat, mun kansiin pakattu sieluni ja elämäni vuosien ajalta, numeroiduissa kirjavissa kirjoissa puoli elämää. Kohmeisin sormin selailin sivuja ja vaihtelevia käsialoja ja vaihtelevia tunteita ja vaihtelevaa minua. Ja jäin koukkuun.

Suloisia salaisuuksia, hekumoivia ihastuksia, arjen aarteita, suruja, pettymyksiä, muutoksia, muuttumattomuutta, sykähdyttäviä tekstiviestejä ja niitä joita ei tullut, lehtileikkeitä, läheisten terveisiä ja minun ajatuksiani heistä. Ja vaikkei elämässä olisi tapahtunut mitään järisyttävää ja poikkeuksellista, erilaiset ajanjaksot näyttäytyvät niin kokemusrikkaina ja merkityksellisinä, kun niitä katsoo taaksepäin. Ja varsinkin ne ihmiset, joiden kanssa ne on jaettu. Niissä kansissa on kaikki elämän värit.

Elämä on syksy.

 

 

Muistan edelleen sen mielikuvan, joka minulla oli varatessani ensimmäistä terapia-aikaa psykoterapeutille. Kuvittelin sairaalamaisen vastaanoton ja sihteerin sen tiskin taakse. Odotustilan täynnä painavaa ja kevyttä ilmaa ja toiveita ja toivottomuutta ja pakkoajatuksia ja arkisia kauppalistoja ja kellon vilkaisuja ja odotusta. Kuvittelin oven avautuvan terapeutin huoneeseen ja valkoiset seinät ja kädenpuristuksen ja suoran selän ja silmälasit ja nojatuolin tietysti.

Löysin itseni tavallisesta kerrostaloasunnosta, jossa tuntui tuoksuvan mäntysuopa. Tila muistutti enemmän kotitoimistoa kuin sairaalaa. Nojatuoli siellä kyllä oli. Joskus olin etuajassa ja minut ohjattiin pieneen odotushuoneeseen, kuuntelin oven kolahduksia kun edellinen asiakas tuli ja meni ja mietin, että ainakin täällä käy muitakin. Terapeutti tuli minulle tutuksi. Purin hänelle tuntojani joka viikko ja hän aina kysyi, pärjäänkö seuraavaan kertaan. Hän sanoi minulle, että hätätilanteessa voisin aina soittaa päivästä ja ajasta riippumatta. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet puristin nenäliinaa kädessäni ja hiljalleen kasvoin vahvemmaksi, kunnes en tarvinnut niitä enää.

Alussa pureuduimme pitkään akuutteihin ahdistuksen aiheisiini. Myöhemmin kävimme läpi koko elämäntarinani, tutkimme minua, sairastumiseni syitä ja vahvistimme voimavarojani. Halusin niin kauheasti voida paremmin, että lainasin kirjastosta muovipussillisen mielenterveyteen ja itsensä kehittämiseen pureutuvaa kirjallisuutta. Terapiaa on takana pian kaksi vuotta ja haluan nyt jakaa kanssanne suurimmat opit, joita haaviini on näiden vuosien aikana tarttunut.

1. Kohtaa itsesi samalla myötätunnolla kuin muutkin

Olen toisinaan jopa sanonut, että itsemyötätunto muutti elämäni. Tunnen niin paljon ihmisiä, jotka ovat empaattisia ja myötätuntoisia muita kohtaan, mutta lähes yhtä moni on samaan aikaan ankara itselleen. Kun on muutenkin hankalia tilanteita ja elämänvaiheita, on raskasta kohdata samaanaikaan kaikki omat itsesyytökset ja epätoivon matrat, jotka puhuvat sen puolesta, että olet niin onneton ettei kannata edes yrittää mitään ja muistuttavat siitä, että kaikki muutkin sen varmasti huomaavat. Nykyään ajattelen niin, että kukaan muu kuin minä ei tiedä, mitä käyn läpi, joten minä olen se, jonka pitäisi olla se kaikista ymmärtäväisin ja myötätuntoisin tuki itselleni. Pienet mokat eivät aiheuta enää itkupotkuraivareita vaan nykyään osaan yhä useammin ajatella, että sattuuhan näitä ja ainakin muistan tämän jatkossa. Annan itselleni myös enemmän kiitosta ja kannustusta kuin aikaisemmin.

 2. Harjoita mindfullnesia

Ensimmäinen kotitehtävä, jonka terapeuttini minulle antoi oli se, että ”kun astut ovesta ulos, aisti ympäristöäsi, keskity siihen mitä kuulet, näet, tunnet ja haistat.” Astuessani ovesta ulos katselin hämmentyneenä ympärilleni ja tehtävä tuntui järjettömältä. Pikkuhiljaa se alkoi tuntua kaikelta muulta kuin siltä. Aloin huomata kukkia ja perhosia ympärilläni, tuntea tuulen iholla, haistaa kostean kasvuston ympärilläni. Aloin tuntea lapseni hengityksen minua vasten, vetää hänen tuoksuaan keuhkoihini. Aloin nähdä kauniita asioita harmaan massan sijaan. Aloin tuntea onnea ja rakkautta pienissä hetkissä ja koin ne suurempana kuin ennen. Olin läsnä niissä joka aistilla ja joka solulla. Koko mielelläni.

 3. Luota itseesi ja intuitioosi

Päätösten tekeminen on monelle vaikeaa. Minulle se oli tullut vuosi vuodelta hankalaksi ja pienetkin päätökset aiheuttivat ahdistusta suuremmista puhumattakaan. ”Päätän ihan kohta” -lausahdus tuli tutuksi puolisolleni erilaisissa tilanteissa hänen joutuessaan odottamaan minua ja ratkaisujani. Myös palauttaminen ja vaihtaminen tuli toimenpiteenä äärimmäisen tutuksi. Päätösten teon hankaluuden taustalla oli epäluottamus omaan arviointikykyyn, tietämättömyys siitä kuka on ja mitä haluaa, täydellisyyden tavoittelu ja muiden mielipiteiden nostaminen jalustalle. Itsemyötätunnon puuttuessa väärät valinnat myös aiheuttivat kohtuuttomat itsesyytökset. Tämä muutos on yksi näkyvimmistä muutoksista arjessani, olen oppinut luottamaan intuitioon ja itseeni. Teen 90% useammin oikeita ratkaisuja oikein perustein ja kun teen vääriä, sekin on ok.

4. Omaa arvoa ei mitata muiden mielipiteillä

Ennen terapiaa oma arvostukseni itseäni kohtaan oli lipunut hiljalleen siihen, että se perustui mielikuvaani siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ja se mielikuva oli kohtuuton. Minun oli vaikea nähdä itseäni merkityksellisenä, arvokkaana ja muiden kanssa tasavertaisena sellaisenaan. Tuntui, että arvo olisi todistettava itselle ja muille. Näiden vuosien aikana olen saanut takaisin itsevarmuutta ja itsekunnioitusta, joita minulla joskus terveessä määrin oli. Tunnen itseni paremmin kuin ennen ja perustan oman arvoni sille tuntemukselle, en muiden kuvitteellisille mielipiteille. Olen ihan ok, riittävä, keskeneräinen, mutta yhtä hyvä kuin muutkin.

5. Haitalliset ajatukset eivät ole tosia

Haitalliset ajatukset liittyivät vahvasti myös itsemyötätunnon puutteeseen. Varsinkin sairastuessani päässäni kiertelivät vahvasti itsesyytökset. Haitalliset ajatukset ovat negatiivisia mantroja, jotka syyllistävät ja vähättelevät eivätkä johda mihinkään hyvään.  Nämä ajatukset ovat tuttuja varsinkin, kun tehdään erehdyksiä.  Nämä ajatukset ovat sellaisia kuiten ”Olen niin tyhmä, kellekkään muulle ei käy näin, tämä kaikki on minun syytäni, ei tästä tule ikinä mitään, en osaa mitään, minussa on jotain vikaa” jne. Terapeuttini vertasi haitallisia ajatuksia lintuihin, jotka lentelevät pään yllä, niiden pitää antaa tulla ja mennä, mutta ei saa antaa niiden pesiä päähän. Haitallisia ajatuksia tulee nykyään harvemmin, mutta kun niitä tulee, tiedän ensinnäkin että ne eivät ole totta,  ja toisekseen ne tulevat ja menevät, eivät pesi päähäni.

6. Jokaisella on tarinansa.

Terapian yhteydessä olemme käyneet läpi oman elämäni tarinaa vauvasta tähän päivään saakka. Olemme pohtineet sitä, millainen luonne olen, millaisten ihmissuhteiden keskellä olen kasvanut ja millaisia tapahtumia matkani varrella on ollut. Niiden kautta olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja ymmärtämään miten minusta on tullut juuri sellainen kuin tänään olen.  Samalla olen ymmärtänyt yhä paremmin sen, että jokaisella meillä on oma tarinamme, joka muovaa meitä väistämättä. Jos joku kohtelee sinua kaltoin, on todennäköisesti hänen tarinassaan jotain, mikä saa hänet toimimaan niin. Hän on joskus haavoittunut ja suojelee haavojaan väärällä tavalla. Se ei tee kaltoinkohtelusta hyväksyttävää, mutta auttaa ymmärtämään sen, ettei vika ole sinussa eikä se toinenkaan osapuoli ole paha.

Yksi parhaita asioita terapiassa on ollut sukeltaa omaan itseensä ja mahdollisuus käydä oma tarina läpi. Olen kokenut tärkeäksi tilaisuuden puhua niistä asioista, missä itse on tehnyt väärin ja jotka on halunnut unohtaa. Samoin on ollut helpottavaa saada myötätuntoa puhuessaan niistä tilanteista, missä joku toinen on tehnyt väärin. Oma tarina on ollut aikaisemmin kasa hajallaan olevia sivuja, joista osa on rypistetty ja heitetty nurkkaan pois silmistä pois mielestä. Olen kerännyt sivut hellin käsin, avannut rypistetyt, järjestellyt pinoon, pyyhkinyt pölyt ja sitonut yhteen. Niin että tarina voi jatkua.

Kuvituksena retkipäivän kuvia ❤

Minulle oli selvää, että jäisin kotiin vielä äitiysloman jälkeen. Se oli selvää jo ennen raskautta, mutta vielä selvempää se oli sen jälkeen, kun olin viettänyt lähes koko äitiyslomani sairaana. Ajatus siitä, että palaisin töihin heti tuon elämäni raskaimman kauden jälkeen tuntui hullulta. Näin mielikuvissani ihmisenraunion, joka rekan alle jäätyään iho mustelmilla, kasvoilla kadun pikeä ja haavat kirveltävinä linkkaisi suoraan töihin ja jatkaisi siitä mihin oli jäänyt. Se tuntui hullulta. Se olisi ollut hullua. Ja totuus on se, etten olisi ollut työkuntoinenkaan vielä pitkään aikaan. Keräsin voimiani kasaan äitiysloman jälkeen vielä vajaan puolen vuoden sairaslomalla.

Kipuilen välillä edelleen sitä, että menetin sairastuessani vauva-ajan ilon, jota en koskaan saa takaisin. Sain maistaa sitä ensimmäiset viikot, elämäni onnellisimmat ja sitten pilvilinnani romahtivat sairastumisen myötä. Eikä lapseni saanut minua kokonaisena, vaikka olisi sen ansainnut. Vaikka tiedän, että kaiken tämän läpikäymisen jälkee hän saa minusta paremman äidin, niin suru menetetystä on välillä ollut läsnä. Minulle oli selvää, että jäisin vielä kotiin. En ollut ehtinyt nauttia kotona olosta vielä ollenkaan ahdistuneisuushäiriön kynsissä.

Kotiäitiys on ollut tunteiden vuoristorataa. Ilman sairastumistakin se on syväsukellus omaan minuuteen ja jokainen äiti kasvaa sen aikana varmasti enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä. Äitiys haastaa kirkastamaan oman arvomaailman, saa pureutumaan omaan lapsuuteen ja elämäntarinaan, pakottaa muodostamaan omat näkemykset ja mielipiteet, selvittämään sen mikä on itselle tärkeää, opettaa pitämään omia ja toisen puolia, saa löytämään voimavaroja selviytyä väsyneempänä kuin koskaan ja pakottaa tulemaan toimeen yksin. Kun vie ihmisentaimen kotiin ensimmäistä kertaa, ja haluaa hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla, sen rinnalla on kasvettava itsekin.

Kotiäitiys on ollut tunteiden vuoristorataa. Olen rakastanut iltoja, jolloin saan nukahtaa lapseni viereen ja tiedän, että saamme aamulla herätä rauhassa, yhdessä. Päivän retkiä sorsia syöttämään ja sitä, että se olen juuri minä, joka saa ne kanssasi jakaa. Olen rakastanut päivälepoja sohvalla kylki kyljessä ja eväsretkiä uimarannalla. Olen rakastanut sitä, että sinä saat olla minun rakkauteni ulottuvilla ja kasvaa sen siimeksessä. Ja minä saan olla läsnä.

Olen ollut loputtoman väsynyt ja kyllästynyt. Olen ollut väsynyt lumitöihin ja päivän rytmiin ja ulkovaatteiden pukemiseen, päiväunille nukuttamiseen, terveellisen ruuan keksimiseen ja siihen, että pitäisi olla läsnä. Siihen, ettei mitään oikeastaan tapahdu eikä aika kulu. Olen ollut väsynyt siihen, että ei ole tilaa olla väsynyt, ja olen ollut väsynyt siihen, että olen väsynyt ja miettinyt, onko minulla oikeutta olla väsynyt. Olen tuntenut riippuvuutta puolisooni ja odottanut häntä kotiin enemmän kuin koskaan. On ollut ihania päiviä ja on ollut raskaita päiviä ja kaikkea siltä väliltä. Mutta jokainen päivä on ollut tärkeä.

Kotiäitiys on elämäni tärkein rooli. Joskus niinkin tärkeä, että puristan itse itseni sen puristuksiin. Unohdan, että minulla on muitakin rooleja. Äidinkin sisällä on epätäydellinen, tarvitseva ihminen, jonka jaksaminen on rajallista. Hyvää äitiyttä on huolehtia myös itsestään ja opettaa lapselle, että joskus voi olla hyvä mennä siitä, mistä aita on matalin. Ruuan ei aina tarvitse olla superfoodia, joskus voidaan katsoa ryhmä-hauta maratonina ja toisinaan voi leikkiä yksinkin. Että jaksetaan olla, elää ja rakastaa. Voida hyvin ja nauttia elämästä.

Kotiäitiys on elämäni tärkein rooli. Pikkuihmisen taimi. En tiedä, millainen aikamme on ollut sinulle, mutta ainakin olet saanut olla minun rakkauteni ulottuvilla, ja kasvaa sen siimeksessä.  Ja sukeltaessani omaan itseeni, olen havainnut, että juuri nyt se on ollut minulle tärkeintä.

 

 

Vauvani oli pieni, kun sairastuin. Hän oli vielä pieni, kun istuin auton takapenkillä itkien vuolaasti ja mies katsoi minuun peruutuspeilin kautta, katseessaan neuvottomuutta ja myötätuntoa. Inhosin sitä tosiasiaa, miten hän oli vielä pieni ja juuri silloin minulta meni terveys, kun kaikki muu oli siinä. Ja häneltä meni terve äiti.

Ajattelin usein, mitä hän menettää, kun en ollut kunnossa. Toisinaan mietin sitä edelleen, vaikka uskon, että suurempi menettäjä olin minä itse menettäessäni kyvyn rentoutua ja olla läsnä elämän ihmeellisissä hetkissä. Sellaisen asian menettäminen tulee aina tuntumaan pieninä haavoina sydämessä, mutta selviytyessäni niistä sain parsittua umpeen niin monta muuta vanhaa haavaa, että olen eheämpi kuin koskaan. Ja ilman sitä en koskaan olisi voinut tulla niin eheäksi äidiksi.

Olisi ihanaa sanoa, että kaikki on taaksejäänyttä elämää, mutta myrskyn jälkimainingeissa aaltoilee pitkään ja kaikki jää taakse pikkuhiljaa. Silti rakastan tänään elämää enemmän kuin koskaan. Ja tulevaisuus näyttää tosi selkeältä. Selkeämmältä kuin koskaan.

Koen tosi eri tavalla maailman tänään ja olen ajatellut sitä, miten erilailla me ihmiset koemme ja näemme yhden saman maailman, jossa elämme. Se on kiehtovaa ja pelottavaa. Me peilataan maailmaa ja ihmiskuvaa omien kipupisteiden ja kokemusten ja itsetunnon ja opetusten ja oivallusten läpi ja siirretään pala siitä jälkeläisillemme. Minun maailmani on muuttunut aika paljon viime vuosina.

Minä rakastan tänään elämää enemmän kuin koskaan ja toivon yli kaiken, että lapseni tulee rakastamaan elämää. Minä toivon, että hän voi nähdä sen uteliaasti ja avoimesti täynnä mahdollisuuksia. Että hänen lasinsa on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä. Ja minä toivon, että hän rakastuu ihmisiin ja näkee kuoren läpi sen hyvän, mitä heissä on. Ja että hän haluaa nähdä. Että hän näkee sydämellään. Ja että hän ihastuu inhimillisyyteen ja epätäydellisyyteen ja erilaisuuteen. Ja että hän vaalii ympärilleen hyvää ja kaunista, koska sitä todella on. Toivon, ettei hän tavoittele täydellisyyttä ja että hän oppii erottamaan mikä on oikeasti merkityksellistä. Minä toivon, että hän on ihan vähän sinisilmäinen ja että hän luottaa ja uskoo hyvään. Ja kun huonoa tulee, ei sekään tee häntä katkeraksi. Että hän oppii pyytämään ja antamaan anteeksi.

Toivon lapseni, että näet kuinka sadekuurot ja pilvet ja auringonsäteet saavat puhkeamaan kukkaan ja toivon, että rakastat elämää ja opit rakastamaan itseäsi. Toivon, että sinun maailmasi on sellainen kuin minun maailmani on tänään, eikä sellainen kuin se oli eilen.

Toivon, että maailma on sinulle hyvä.

Ja sellaisille, jotka ovat tai tulevat olemaan myrskyssä tai jälkimainingeissa haluan sanoa, että horisontissa siintää tyyni ja selkeä aava. Ja myrskyn kohdattuasi, maailmasi muuttuu. Ja niin muuttuu jälkeläistesikin maailma.

 

 

 

 

Minä rakastan kuvia ja tekstejä, koska ne muuttavat arjen muistoiksi ja monimuotoiseksi elämäksi täynnä erilaisia värejä. Rakastan kuvata ja kirjoittaa, koska niiden kautta muutan omaa maailmankuvaani. Ne on minulle mindfullnessia parhaimmillaan, niiden kautta elän jokaisen kauniin hetken ja tunteen vielä vahvemmin ja toivon voivani jotenkin vielä palata niihin uudelleen. Ne osoittavat kaiken sen, mikä on todella merkityksellistä. Niiden kautta voin kertoa tunteistani, eikä mitään jää sanomatta.

Joskus kuvat kertovat siitä, mihin sanani eivät riitä ja toisinaan sanat kertovat siitä, mihin minulla ei ole kuvia.

Joulun alla ostin 5 vuotta kanssasi – täytettävän kirjan, jossa on muutama tyhjä rivi viiden vuoden jokaiselle päivälle. Muutama rivi jokaisesta päivästä, jotka valuvat tiimalasista hiekan lailla. Päivistä, jotka toisinaan tuntuvat samankaltaisilta, mutta joita koskaan ei saa takaisin.

Katson toisinaan vanhinta videota puhelimeni tallenteista. Puhelin on vaihtunut jo matkan varrella, mutta vanhinta, joka siellä on. Täyteläistä, pyöreää, täydellistä vauvaa, joka konttaa sotkuisessa olohuoneessa television ääreen, haltioituu kenopallojen pyörimisestä ja rytmikkäästä musiikista ja minä haltioidun sinusta siinä videolla, mutta haltioiduinko minä silloin kun tuo video kuvattiin, koko sielullani. Nyt jos saisin kerran vain nostaa sen vauvan syliini, tunnustella pyöreitä jalkoja ja silkinpehmeää poskea ja kuunnella koko kuuloaistillani äänteitä, jotka ovat vielä niin hapuilevia ja kaukana sanoista. Linnunpoikaseni.

Nämä päivät eivät todellakaan ole merkityksettömiä. Nämä toistensa kaltaiset päivät, joita ei koskaan saa takaisin ja joihin jonain päivänä janoaisi palata. Viiden vuoden jokaisen päivän jokainen rivi on kirjassa vielä tyhjillään ja välillä säikähdän kun muistan sen ja huomaan miten aika kuluu. Minä haluan kirjoittaa. On pakko löytää se oikea tapa. Mitä muutakaan minusta jää.

 

Kerro jotain itsestäsi on kysymys johon jokainen törmää varmasti kerran jos toisenkin elämänsä aikana, työhaastattelussa, treffeillä, koulussa, Sanotaan, että ensimmäisessä blogipostauksessa olisi hyvä kertoa itsestään. Okei, helppo aloitus. Vai onko? Olet varmaan vastannut tuohon kysymykseen erilaisissa tilanteissa, mutta koska viimeksi olet todella pysähtynyt sen kysymyksen ääreen? Tunnetko itsesi vai oletko itsellesi hiljalleen kadonnut puolituttu, joksi minä olin tullut itselleni, ihan huomaamattani?

Minä olin huoleton nuori, olen kertonut terapeutilleni ja ihmetellyt sitä, kuinka minulla oli hyvä itsetunto ja sitten se mureni ja yleensähän se menee toisinpäin. Olin oranssitukkainen oman tieni kulkija, ja minä kirjoitin ja maalasin ja kuuntelin musiikkia, urheilin joukkueessa ja juhlin kotibileissä, olin kohtalainen koulussa ja minulla oli parhaista parhain ystävä ja kavereita ja seurustelusuhteita. Ja minä olin sellainen kuin olin ja sillä selvä.

Mutta me kaikki tässä elämässä haavoitutaan, ei kukaan tai mikään voi meitä suojella. Haavoja tulee. Haavat nuollaan, mutta jälkiä jää väistämättä. Ja kun haavat eivät enää kirvele, me peitellään ja suojellaan niitä, ettei kukaan tai mikään koske niihin enää.  Minun haavani ovat tulleet kauan aikaa sitten. Ja siitä minä haluan varoittaa, että kun oikein kovasti keskittyy suojelemaan haavoja, sitä kadottaa helposti kaiken muun ja muuttuu omiksi haavoikseen. Eikä lopulta tiedä enää vastausta kysymykseen, kuka olet.

Se ei tapahdu äkkiä. Koet ehkä jonkin kolahduksen itsetunnollesi, sinut jätetään, petetään, kohdellaan kaltoin, kiusataan, satutetaan tai sairastut. Sitä voi tapahtua useasti eri tavoin tai vain kerran. Elämäsi on voinut alkaa myös kaltoin kohdeltuna. Oli miten oli  se kolahtaa niin, että oman arvon tuntosi murenee. Ymmärrät, että sinua pidetään arvottomana. Yrität ehkä olla ajattelematta niin, mutta se tunkee tajuntaasi. Sinussa on oltava jotain vikaa. Haavat ovat syntyneet.

Minä olin huoleton nuori, kerron terapeutilleni vuosien päästä. Olen kolmenkympin kynnyksellä, mennyt naimisiin, tullut äidiksi, toipumassa ahdistuneisuushäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. En ollut enää huoleton, olin itselleni ankara perfektionisti. Olin elänyt tavallista elämää vuosien ajan luullen tuntevani itseni, tietäväni kuka olen ja osaavani vastata, siihen helppoon kysymykseen.

Siitä polkuni haarautui ja sillä tiellä edelleen olen. Haluan enemmän kuin koskaan, tietää kuka olen ja elää omannäköistäni elämää seuraavat 30 tai 60 vuotta. Uskon, että koskaan ei voi elää täysipainoista elämää, jos ei tuohon kysymykseen etsi ja löydä vastauksia. Miten voi olla onnellinen, jos ei itse tiedä, mistä tulee onnelliseksi? Tai jos ei arvosta itseään ja elämää. Nyt kun nämä asiat alkaa pikkuhiljaa valjeta, tiedän myös, että haluan kirjoittaa, tavalla tai toisella. Päätin aloittaa tämän blogin, kun päähäni alkoi nousta joka päivä aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, arkisempia ja syvällisempiä. Nyt olen lykännyt tätä jo kyllin kauan.

Mutta kuka minä sitten olen? Mitä olen saanut selville, tämän puolitoistavuotisen aikana?

Olen 30-vuotias vaimo ja yhden lapsen äiti. Tulin äidiksi kaksi vuotta sitten, pelkäsin etten tulisi. Pelkään myös, etten tule uudestaan. Olen herkkä tunteilija, mikä ei aina ole helppo yhtälö äitiyden (tai minkään muunkaan) kanssa. Tykkään liikkua, mutta kuntosali viisi kertaa viikossa ei ole minun juttuni. Liikun mieluiten ryhmässä. Tykkään kaikesta visuaalisesta, sisustuksesta, sävyistä, vaatteista, valokuvista jne. Rakastan kirjoittamista ja hyvää ruokaa. En ole järjestelmällinen, kaapit eivät minulla pysy järjestyksessä lukuisista yrityksistä huolimatta. Olen yrittäjätyyppi ja nyt yrittäjä, vaikka joskus sanoin, ettei minusta koskaan tulisi yrittäjää. Perhe, ystävät ja läheiset ovat minulle tärkeitä. Samoin oma aika tiiviin arjen keskellä. Olen kotihiiri. Ja pullahiiri. Olen alati muuttuva ja kasvava ja keskeneräinen. Mutta olen myös riittävä. Tai ainakin tulen riittäväksi, joka päivä enemmän.

kuvat: jere satamo