Kerro jotain itsestäsi on kysymys johon jokainen törmää varmasti kerran jos toisenkin elämänsä aikana, työhaastattelussa, treffeillä, koulussa, Sanotaan, että ensimmäisessä blogipostauksessa olisi hyvä kertoa itsestään. Okei, helppo aloitus. Vai onko? Olet varmaan vastannut tuohon kysymykseen erilaisissa tilanteissa, mutta koska viimeksi olet todella pysähtynyt sen kysymyksen ääreen? Tunnetko itsesi vai oletko itsellesi hiljalleen kadonnut puolituttu, joksi minä olin tullut itselleni, ihan huomaamattani?
Minä olin huoleton nuori, olen kertonut terapeutilleni ja ihmetellyt sitä, kuinka minulla oli hyvä itsetunto ja sitten se mureni ja yleensähän se menee toisinpäin. Olin oranssitukkainen oman tieni kulkija, ja minä kirjoitin ja maalasin ja kuuntelin musiikkia, urheilin joukkueessa ja juhlin kotibileissä, olin kohtalainen koulussa ja minulla oli parhaista parhain ystävä ja kavereita ja seurustelusuhteita. Ja minä olin sellainen kuin olin ja sillä selvä.
Mutta me kaikki tässä elämässä haavoitutaan, ei kukaan tai mikään voi meitä suojella. Haavoja tulee. Haavat nuollaan, mutta jälkiä jää väistämättä. Ja kun haavat eivät enää kirvele, me peitellään ja suojellaan niitä, ettei kukaan tai mikään koske niihin enää. Minun haavani ovat tulleet kauan aikaa sitten. Ja siitä minä haluan varoittaa, että kun oikein kovasti keskittyy suojelemaan haavoja, sitä kadottaa helposti kaiken muun ja muuttuu omiksi haavoikseen. Eikä lopulta tiedä enää vastausta kysymykseen, kuka olet.
Se ei tapahdu äkkiä. Koet ehkä jonkin kolahduksen itsetunnollesi, sinut jätetään, petetään, kohdellaan kaltoin, kiusataan, satutetaan tai sairastut. Sitä voi tapahtua useasti eri tavoin tai vain kerran. Elämäsi on voinut alkaa myös kaltoin kohdeltuna. Oli miten oli se kolahtaa niin, että oman arvon tuntosi murenee. Ymmärrät, että sinua pidetään arvottomana. Yrität ehkä olla ajattelematta niin, mutta se tunkee tajuntaasi. Sinussa on oltava jotain vikaa. Haavat ovat syntyneet.
Minä olin huoleton nuori, kerron terapeutilleni vuosien päästä. Olen kolmenkympin kynnyksellä, mennyt naimisiin, tullut äidiksi, toipumassa ahdistuneisuushäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. En ollut enää huoleton, olin itselleni ankara perfektionisti. Olin elänyt tavallista elämää vuosien ajan luullen tuntevani itseni, tietäväni kuka olen ja osaavani vastata, siihen helppoon kysymykseen.
Siitä polkuni haarautui ja sillä tiellä edelleen olen. Haluan enemmän kuin koskaan, tietää kuka olen ja elää omannäköistäni elämää seuraavat 30 tai 60 vuotta. Uskon, että koskaan ei voi elää täysipainoista elämää, jos ei tuohon kysymykseen etsi ja löydä vastauksia. Miten voi olla onnellinen, jos ei itse tiedä, mistä tulee onnelliseksi? Tai jos ei arvosta itseään ja elämää. Nyt kun nämä asiat alkaa pikkuhiljaa valjeta, tiedän myös, että haluan kirjoittaa, tavalla tai toisella. Päätin aloittaa tämän blogin, kun päähäni alkoi nousta joka päivä aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, arkisempia ja syvällisempiä. Nyt olen lykännyt tätä jo kyllin kauan.
Mutta kuka minä sitten olen? Mitä olen saanut selville, tämän puolitoistavuotisen aikana?
Olen 30-vuotias vaimo ja yhden lapsen äiti. Tulin äidiksi kaksi vuotta sitten, pelkäsin etten tulisi. Pelkään myös, etten tule uudestaan. Olen herkkä tunteilija, mikä ei aina ole helppo yhtälö äitiyden (tai minkään muunkaan) kanssa. Tykkään liikkua, mutta kuntosali viisi kertaa viikossa ei ole minun juttuni. Liikun mieluiten ryhmässä. Tykkään kaikesta visuaalisesta, sisustuksesta, sävyistä, vaatteista, valokuvista jne. Rakastan kirjoittamista ja hyvää ruokaa. En ole järjestelmällinen, kaapit eivät minulla pysy järjestyksessä lukuisista yrityksistä huolimatta. Olen yrittäjätyyppi ja nyt yrittäjä, vaikka joskus sanoin, ettei minusta koskaan tulisi yrittäjää. Perhe, ystävät ja läheiset ovat minulle tärkeitä. Samoin oma aika tiiviin arjen keskellä. Olen kotihiiri. Ja pullahiiri. Olen alati muuttuva ja kasvava ja keskeneräinen. Mutta olen myös riittävä. Tai ainakin tulen riittäväksi, joka päivä enemmän.
kuvat: jere satamo
Pieni ja hento äiti 