Minä rakastan kuvia ja tekstejä, koska ne muuttavat arjen muistoiksi ja monimuotoiseksi elämäksi täynnä erilaisia värejä. Rakastan kuvata ja kirjoittaa, koska niiden kautta muutan omaa maailmankuvaani. Ne on minulle mindfullnessia parhaimmillaan, niiden kautta elän jokaisen kauniin hetken ja tunteen vielä vahvemmin ja toivon voivani jotenkin vielä palata niihin uudelleen. Ne osoittavat kaiken sen, mikä on todella merkityksellistä. Niiden kautta voin kertoa tunteistani, eikä mitään jää sanomatta.
Joskus kuvat kertovat siitä, mihin sanani eivät riitä ja toisinaan sanat kertovat siitä, mihin minulla ei ole kuvia.
Joulun alla ostin 5 vuotta kanssasi – täytettävän kirjan, jossa on muutama tyhjä rivi viiden vuoden jokaiselle päivälle. Muutama rivi jokaisesta päivästä, jotka valuvat tiimalasista hiekan lailla. Päivistä, jotka toisinaan tuntuvat samankaltaisilta, mutta joita koskaan ei saa takaisin.
Katson toisinaan vanhinta videota puhelimeni tallenteista. Puhelin on vaihtunut jo matkan varrella, mutta vanhinta, joka siellä on. Täyteläistä, pyöreää, täydellistä vauvaa, joka konttaa sotkuisessa olohuoneessa television ääreen, haltioituu kenopallojen pyörimisestä ja rytmikkäästä musiikista ja minä haltioidun sinusta siinä videolla, mutta haltioiduinko minä silloin kun tuo video kuvattiin, koko sielullani. Nyt jos saisin kerran vain nostaa sen vauvan syliini, tunnustella pyöreitä jalkoja ja silkinpehmeää poskea ja kuunnella koko kuuloaistillani äänteitä, jotka ovat vielä niin hapuilevia ja kaukana sanoista. Linnunpoikaseni.
Nämä päivät eivät todellakaan ole merkityksettömiä. Nämä toistensa kaltaiset päivät, joita ei koskaan saa takaisin ja joihin jonain päivänä janoaisi palata. Viiden vuoden jokaisen päivän jokainen rivi on kirjassa vielä tyhjillään ja välillä säikähdän kun muistan sen ja huomaan miten aika kuluu. Minä haluan kirjoittaa. On pakko löytää se oikea tapa. Mitä muutakaan minusta jää.
Pieni ja hento äiti 