Elämäni tärkein ja rankin rooli

Minulle oli selvää, että jäisin kotiin vielä äitiysloman jälkeen. Se oli selvää jo ennen raskautta, mutta vielä selvempää se oli sen jälkeen, kun olin viettänyt lähes koko äitiyslomani sairaana. Ajatus siitä, että palaisin töihin heti tuon elämäni raskaimman kauden jälkeen tuntui hullulta. Näin mielikuvissani ihmisenraunion, joka rekan alle jäätyään iho mustelmilla, kasvoilla kadun pikeä ja haavat kirveltävinä linkkaisi suoraan töihin ja jatkaisi siitä mihin oli jäänyt. Se tuntui hullulta. Se olisi ollut hullua. Ja totuus on se, etten olisi ollut työkuntoinenkaan vielä pitkään aikaan. Keräsin voimiani kasaan äitiysloman jälkeen vielä vajaan puolen vuoden sairaslomalla.

Kipuilen välillä edelleen sitä, että menetin sairastuessani vauva-ajan ilon, jota en koskaan saa takaisin. Sain maistaa sitä ensimmäiset viikot, elämäni onnellisimmat ja sitten pilvilinnani romahtivat sairastumisen myötä. Eikä lapseni saanut minua kokonaisena, vaikka olisi sen ansainnut. Vaikka tiedän, että kaiken tämän läpikäymisen jälkee hän saa minusta paremman äidin, niin suru menetetystä on välillä ollut läsnä. Minulle oli selvää, että jäisin vielä kotiin. En ollut ehtinyt nauttia kotona olosta vielä ollenkaan ahdistuneisuushäiriön kynsissä.

Kotiäitiys on ollut tunteiden vuoristorataa. Ilman sairastumistakin se on syväsukellus omaan minuuteen ja jokainen äiti kasvaa sen aikana varmasti enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä. Äitiys haastaa kirkastamaan oman arvomaailman, saa pureutumaan omaan lapsuuteen ja elämäntarinaan, pakottaa muodostamaan omat näkemykset ja mielipiteet, selvittämään sen mikä on itselle tärkeää, opettaa pitämään omia ja toisen puolia, saa löytämään voimavaroja selviytyä väsyneempänä kuin koskaan ja pakottaa tulemaan toimeen yksin. Kun vie ihmisentaimen kotiin ensimmäistä kertaa, ja haluaa hoitaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla, sen rinnalla on kasvettava itsekin.

Kotiäitiys on ollut tunteiden vuoristorataa. Olen rakastanut iltoja, jolloin saan nukahtaa lapseni viereen ja tiedän, että saamme aamulla herätä rauhassa, yhdessä. Päivän retkiä sorsia syöttämään ja sitä, että se olen juuri minä, joka saa ne kanssasi jakaa. Olen rakastanut päivälepoja sohvalla kylki kyljessä ja eväsretkiä uimarannalla. Olen rakastanut sitä, että sinä saat olla minun rakkauteni ulottuvilla ja kasvaa sen siimeksessä. Ja minä saan olla läsnä.

Olen ollut loputtoman väsynyt ja kyllästynyt. Olen ollut väsynyt lumitöihin ja päivän rytmiin ja ulkovaatteiden pukemiseen, päiväunille nukuttamiseen, terveellisen ruuan keksimiseen ja siihen, että pitäisi olla läsnä. Siihen, ettei mitään oikeastaan tapahdu eikä aika kulu. Olen ollut väsynyt siihen, että ei ole tilaa olla väsynyt, ja olen ollut väsynyt siihen, että olen väsynyt ja miettinyt, onko minulla oikeutta olla väsynyt. Olen tuntenut riippuvuutta puolisooni ja odottanut häntä kotiin enemmän kuin koskaan. On ollut ihania päiviä ja on ollut raskaita päiviä ja kaikkea siltä väliltä. Mutta jokainen päivä on ollut tärkeä.

Kotiäitiys on elämäni tärkein rooli. Joskus niinkin tärkeä, että puristan itse itseni sen puristuksiin. Unohdan, että minulla on muitakin rooleja. Äidinkin sisällä on epätäydellinen, tarvitseva ihminen, jonka jaksaminen on rajallista. Hyvää äitiyttä on huolehtia myös itsestään ja opettaa lapselle, että joskus voi olla hyvä mennä siitä, mistä aita on matalin. Ruuan ei aina tarvitse olla superfoodia, joskus voidaan katsoa ryhmä-hauta maratonina ja toisinaan voi leikkiä yksinkin. Että jaksetaan olla, elää ja rakastaa. Voida hyvin ja nauttia elämästä.

Kotiäitiys on elämäni tärkein rooli. Pikkuihmisen taimi. En tiedä, millainen aikamme on ollut sinulle, mutta ainakin olet saanut olla minun rakkauteni ulottuvilla, ja kasvaa sen siimeksessä.  Ja sukeltaessani omaan itseeni, olen havainnut, että juuri nyt se on ollut minulle tärkeintä.